Menen keittiöön ja etsin aamupalaksi leipää, kahvia ja mehua. Laura ja Joonas ovat lähteneet töihin jo aikaisemmin, he ovat yrittäjinä kaupungin laidalla olevassa isossa rautakaupassa. Syömme Ninan kanssa pikaisen aamupalan ja lähdemme kouluun hänen autollaan. Olen aika hermostunut ja istumme molemmat hiljaa matkan ajan.
Koulurakennus on iso, valkoinen ja koristeellinen kivitalo, se näyttää todella vanhalta. Nina kertoo rakennuksen olevan 1800 – luvulta, eräs Joensuun vanhimpia. Koulu sijaitsee aivan joen rannalla, lähellä kaupungin keskustaa. Menen ensin koulun kansilaan ja kanslisti, noin kolmekymppinen mies, nostaa katseensa papereistaan.
”Terve.” hän sanoo minulle ystävällisesti.
”Hei, minun nimeni on Alisa Rinne ja tulen tänne vaihto-oppilaaksi,” sanon hänelle ja hymyilen varovasti.
”Aivan, tervetuloa Alisa. Minä olen Niko Kuusela, voit sanoa minua Nikoksi. Kiva kun olet täällä, olen pahoillani äitisi puolesta,” hän sanoo myötätuntoinen ilme kasvoillaan.
”Kiitos” vastaan hämilläni, taasko tämä alkaa?
Sinun lukujärjestyksesi, joitain kirjoja ja koulun kartta ovat tässä”, hän sanoo samalla kun nostaa korkean pinon kirjoja ja papereita kanslian tiskille. ”Tutorinasi toimii Axel, tapaat hänet myöhemmin tänään lounaalla, hän tietää etsiä sinut käsiinsä. Hän neuvoo sinua kouluasioissa ja auttaa pääsemään sisälle meidän systeemeihin.” ”Ensimmäinen tuntisi on näköjään suomea, sitä opettaa neiti Haartman, löydät hänet luokasta 230, toisesta kerroksesta. Pääsetkö sinne, vai lähdenkö saattamaan.” Niko kysyy ja katsoo minua kysyvästi.
Katson karttaa hetkisen aikaa ja yritän hahmottaa missä olen. Minulla on aivan onneton suuntavaisto, eksyn nopeammin kuin kukaan tuntemani henkilö. Niko huomaa hämmennykseni, nousee ylös ja sanoo, ”minä saatan sinut, luokka on tässä aivan lähellä.”
Kuljemme rinnakkain pitkin koulun käytäviä ja saamme osaksemme uteliaita katseita. Luokka löytyy pian, minä olen myöhässä ja tunti on jo alkanut. Niko astuu luokkaan ja sanoo opettajalle ”tässä on Alisa Rinne, hän on vaihto-oppilas ja aloittaa opiskelunsa koulussamme tänään.”
Opettaja on keski-ikäinen nainen, hänellä on klassisen kauniit kasvot ja pitkät, aivan vaaleat hiukset. Hänen on pukeutunut hyvin istuviin farkkuihin ja valkoiseen, tyköistuvaan kauluspaitaan. Hän nyökkää minulle ja sanoo, ”tule sisälle ja etsi vapaa paikka, tervetuloa.” Pujahdan istumaan ainoaan vapaaseen pulpettiin, joka on tietysti keskellä eturivissä. Yritän olla mahdollisimman huomaamaton ja kaivelen esille oikean kirjan.
Näen pelkästään tuntemattomia, uteliaita, ihan ystävällisen näköisiä naamoja. Yleisväri luokassa on mustavalkoinen, kaikkien kasvot ovat kalpeita ja vaatteet mustia tai valkoisia. Keskityn kuuntelemaan opetusta ja etsin Nikolta saamastani kirjasta oikean kohdan.
Käymme läpi Suomen kansalliseeposta Kalevalaa, onneksi minäkin tiedän siitä jotain! Isäni luki sitä minulle iltasaduksi, kun olin pieni. Tunnen Väinämöisen, Ilmarisen ja muut kuin omat taskuni. Oloni paranee heti, en olekaan niin pihalla. Tunti kuluu nopeasti ja pian kello soi. Opettaja pyytää minua jäämään hetkeksi luokkaan, hän antaa minulle muutaman paperin ja pyytää täyttämään ne ja palauttamaan sitten hänelle, kyseessä on tasotesti, jonka perusteella hänen on helpompia arvioida minua.
Kerään tavarani, menen käytävään ja yritän päätellä mihin suuntaan minun on mentävä seuraavalle tunnilleni. Onneksi kuulen Ninan tutun äänen huikkaavan ”Lisa miten menee? Onko kaikki hyvin?”
”Nina, ihanaa, että olet siinä. Minulla on seuraavaksi kemiaa ja ei mitään käsitystä missä tämä luokka olisi,” huokaan helpottuneena hänet nähdessäni.
”Tietysti voin,” Nina naurahtaa. ”Mennään yhdessä.”
Matkalla kemianluokkaan Nina rupattelee kevyesti ja kertoo vastaantulevista oppilaista. Suurin osa katsoo minua uteliaana ja hymyilee ystävällisesti. Huokaisen helpotuksesta, kun en näe jäänsinisiä, vihaisia silmiä missään. Kemianluokassa istutaan pareittain, ainoa tyhjä paikka on taas eturivissä, viereisellä penkillä istuu jo iloisen näköinen, vaaleahiuksinen poika. Menen paikalleni ja hän tervehtii minua innostuneesti, ”hei, olen Luka ja sinun täytyy olla Alisa!”
”Joo, voit kutsua minua Lisaksi.” sanon hänelle.
”No, miltä se tuntuu olla koko koulun huomion kohteena? Olemme odottaneet sinua jo elokuusta saakka!” Luka sanoo naama virneessä.
Punastun korviani myöten, apua, miten niin koko koulun huomion kohteena. Mitä ihmettä hän puhuu?
”Mitä sinä tarkoitat,” saan soperrettua hänelle.
”Olet ensimmäinen vaihto-oppilas koulussamme Australiasta, joten tietysti sinua on odotettu ja sinusta puhuttu! Olisitpa kuullut miten sinun ulkonäköäsi arvuuteltiin ennen tänne tuloasi! Pakko kyllä myöntää, että emme osanneet odottaa mitään noin kaunista,” Luka sanoo hymyillen ystävällisesti.
Jos mahdollista punastun vielä enemmän. Eihän tämä voi olla todellista, minähän olen aivan tavallisen näköinen tyttö. Onneksi kemian opettaja Koskinen, tulee juuri silloin luokkaan ja pyytää hiljaisuutta. Huh. Mitähän tästä tulee? Koskinen määrää meidät tekemään ryhmätöitä pareittain, Luka on minun parini. Hän käy hakemassa tarvittavat aineet opettajan pöydältä ja saan tilaisuuden katsella häntä vähän tarkemmin. Hän on pitkä, ainakin 185 cm, hänellä on vaaleat, ihanan pörröiset hiukset ja uskomattoman harmaat silmät. Leveät hartiat ja lihaksikas, sopusuhtainen vartalo. Näyttää todella hyvältä! Juuri sillä hetkellä hän katsoo minuun ja virnistää kuin arvaten ajatukseni. Painan katseeni alaspäin ja etsin kirjasta oikean kohdan.
Lopputunti sujuu ihan hyvin, saan pidettyä harhailevat ajatukseni kasassa, pysyn normaalin värisenä ja saamme harjoituksen tehtyä loppuun. Siivotessamme välineitä pois kosketan vahingossa hänen kättään ja sävähdän. Pystyn melkein näkemään sähkön, joka välillämme virtaa. Vetäisen käteni nopeasti pois ja katson häntä ihmeissäni. Luka jatkaa siivoamista kuin mitään ei olisi tapahtunut.
