Sain tiedon vaihto-oppilaspaikasta Suomessa jo yli puoli vuotta sitten. Uusi kotini on Itä-Suomessa sijaitsevassa pienessä kaupungissa, Joensuussa. Suomalainen perheeni asuu järven rannalla, perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi ikäiseni tyttö. Toivottavasti hän on mukava ja saan hänestä ystävän. Suomesta tiedän nyt jo Kalevalan, tuhannet järvet sekä kylmät talvet.
Suomeen saapumiseni on viivästynyt erilaisten esteiden vuoksi, nyt on jo joulukuu, ja vihdoinkin olen matkalla Joensuuhun. Lensin ensin Sydneystä Singaporeen, jossa odotin Saksaan lähtevää konetta viisi tuntia, Saksasta lensin Helsinkiin ja Helsingistä sitten Joensuuhun. Olen tehnyt matkaa jo aivan liian kauan ja olen aivan poikki väsymyksestä.
Lentokone laskeutuu pehmeästi Joensuun kentälle, ulkona on pilkkopimeää vaikka on vasta iltapäivä. Näen pienestä ikkunasta ulkona olevan matalan, parakkimaisen rakennuksen, sen täytyy olla lentokenttä. Turvavyömerkkivalo sammuu, nousen ylös ja otan reppuni ylälokerosta, kiedon kaulaliinan tiukemmalle ja painan upouuden pipon syvemmälle päähän. Lentoemäntä kertoi, että ulkona on -20 astetta pakkasta, onneksi minulla on myös uusi talvitakki ja saappaat.
Tiedän, että Suomessa on talvella kylmää, mutta mikään ei kuitenkaan ole valmistanut minua siihen jäätävään ilmaan, jonka vedän keuhkoihini, kun astun koneen rappuset alas. Onneksi matka koneelta lentokentän suojiin on vain muutaman metrin mittainen. Sisällä hytisen kylmästä ja ihmettelen, mihin olen tullut. Odotustilassa on kalpeita ihmisiä, joista näkyy vain nenäpää ja silmät pipojen ja kaulaliinojen alta. Törmäilen ihmisten seassa kohti matkatavarahihnaa. Seison hihnan vieressä odotellen laukkujani ja tähyilen samalla ympärilleni ja yritän nähdä, onko kukaan tullut minua vastaan. Siinä pyöriessäni tönäisen vahingossa vieressäni seisovaa poikaa, soperran olevani pahoillani ja kohtaan hänen katseensa. Jäänsiniset silmät polttavat omiani, poika näyttää todella vihaiselta. Säikähdän ja vetäydyn kauemmaksi. Outo, pimeä ja jääkylmä maa. Onpas hienoa, jos ihmisetkin täällä ovat samanlaisia. Ravistan päätäni karkottaakseni ahdistavan tunnelman, taidan olla aivan sekaisin väsymyksestä.
Havahdun taskustani kuuluvaan musiikkiin, puhelimeni soi. Kaivan sen esiin ja vastaan nopeasti,
”Hei Alisa, miten matka meni, oletko jo päässyt Joensuuhun saakka?” isä kysyy, kuulen huolestumisen hänen äänestään ja yritän rauhoitella häntä.
”Olen ihan ok, kone laskeutui juuri äsken. Matka meni hyvin, nukuin kohtuullisesti osan lennoista,” vastaan hänelle.
”Hyvä, että sait levättyä edes vähän. Onko siellä kylmä? Ollaanko sinua vastassa?” Isä jatkaa kyselytulvaansa ja samalla hetkellä näen suomalaisen perheeni, he seisovat tiiviinä ryhmänä oven vieressä. Pitkä, harteikas, tummahiuksinen mies, siro, hoikka nainen ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, kädessään lappu, jossa on nimeni. Lappu on koristeltu pienillä kukkasilla, i:n pisteenä on sydän. Vilkutan heille ja sanon isälle, ”heippa, minun pitää nyt mennä, minua odotetaan. Soitan sinulle heti kun pystyn.” Suljen puhelimen ja tungen sen takaisin talvitakkini taskuun.
Perheeni vilkuttaa minulle, pujottelemme ihmisten ohitse toistemme luo. Kättelemme ja esittelen itseni.
”Hei, olen Alisa, hauska tavata teidät. ”
”Hei Lisa, minä olen Joonas ja tässä ovat vaimoni Laura sekä tyttäremme Nina. Miten sinun matkasi meni?”
”Matka meni ihan hyvin, laukkuja en ole vielä saanut, toivottavasti ne tulevat perille,” vastaan hänelle.
”Millaiset laukut sinulla on? Minä voin ottaa ne, menkää te jo autolle odottelemaan. Auto ei ole vielä jäätynyt ihan täysin, voitte pitää sen käynnissä ja lämpimänä odotellessanne minua.” Joonas sanoo ja antaa auton avaimet Lauralle.
Kerron Joonatanille laukkujeni tuntomerkit, ne olisi helppo löytää, samanlaisia neonvihreitä ei voi olla kenelläkään. Äiti rakastaa vihreää väriä ja minä sain hänen laukkunsa käyttööni onnettomuuden jälkeen. Äidin onnettomuus on yksi syy, miksi tulin Suomeen. Halusin päästä hetkeksi eroon siitä kaikesta, odottelun ja suremisen välimaastosta, siitä, että en tiennyt mitä minun piti tuntea tai miten olla. Halusin etäisyyttä ystäviin, opettajiin ja naapureihin. Halusin, että kukaan ei katso minua huolestuneena, uskaltamatta kysyä yhtään mitään, peläten, että menen rikki pelkistä sanoista. Onnettomuus on myös syy siihen, miksi tulen tänne vasta nyt, alun perin minun piti tulla jo heti lukukauden alkuun. Opiskelupaikkani on Joensuun kansainvälisessä korkeakoulussa. Odotan malttamattomana uutta alkua ja uusia ihmisiä.
Havahdun ajatuksistani, olemme astelleet ulos ja Laura katsoo minua kysyvästi, hän taisi sanoa minulle jotain.
”Anteeksi, olin ajatuksissani ja en kuullut mitä sanoit,” sanon hänelle hämilläni.
”Ei se mitään, rupattelin vain. Olet varmaan väsynyt pitkän matkan jälkeen,” Laura vastaa hymyillen.
Puhkean juuri silloin leveään haukotukseen, olen niin uuvuksissa että en jaksa edes vastata hänelle, yritän hymyillä, mutta tuntuu kuin suupieleni olisivat pumpulia. Laura naurahtaa, taputtaa minua olkapäälle ja sanoo ”pääset kyllä ihan pian lepäämään, emme rasita sinua nyt liioilla kysymyksillä.” Saan väännettyä huulilleni hymyn tapaisen haukotuksen lomasta ja toivoin pääseväni mahdollisimman pian kuumaan suihkuun ja pitkäkseni oikeaan sänkyyn.
Kävelemme pysäköintialueelle ja Lauran napsauttaessa auton avaimia vilkut välkkyvät valkoisessa maastoautossa. Siirrymme kylmästä hytisten sisälle autoon, onneksi se lähtee käyntiin helposti ja lämpiää nopeasti. Minusta tuntuu, että nenänpää ja sormet irtoavat, olen ihan umpijäässä, miten missään voi olla näin järkyttävän kylmä? Kysyn Ninalta onko tämä pakkanen normaalia? Hän naurahtaa ja sanoo, että tämä on vielä kohtuullista. Koko viime viikon pakkanen on ollut päälle – 30 asteessa, ”odotahan kun se laskee taas niihin lukemiin. Silloin silmäripsetkin jäätyvät.”
Joonatan avaan auton takakontin ja laittaa laukkuni sinne sisälle, onneksi molemmat ovat tallella. Kotona laukkuun pakkaamani, retkeilykaupasta ostetut villahousut ja kalsarit tuntuivat liioittelulta, nyt odotan vain sitä hetkeä, että saan vetää ne jalkaani.
Lähdemme matkaan, kaupunkiin on lentoasemalta vain 15 minuutin matka. Auton katto on lasia, katselen siitä taivaalle, ulkona on aivan pimeää, vain tähdet loistavat. Huokaisen ja suljen silmäni, olen väsyneempi kuin koskaan. Auton sisällä on lämmin ja moottori hurisee tasaisesti, Laura ja Joonas keskustelevat etupenkillä vaimealla äänellä keskenään suomeksi. En jaksa keskittyä niin paljon, että kuulisin heidän sanansa kunnolla.
Havahdun siihen, kun vauhti hiljenee, taisin nukahtaa. Avaan silmäni ja näen auton lasikaton läpi tähdenlennon. Toivon nopeasti, että elämä asettuisi uomiinsa ja saisin olla taas minä.
.
