Menen
huoneeseeni ja heittäydyn hetkeksi sängylle pitkälleni ja luen kirjaa. Silmäni
painuvat väkisin kiinni ja olen unessa. Herään omaan huutooni, olen aivan
paniikissa, en hetkeen tajua missä olen ja mitä on tapahtunut. Näen uudelleen
ja uudelleen silmissäni äitini onnettomuuden.
Laura juoksee huoneeseen, halaa
minua ja rauhoittelee, se oli vain pahaa unta, shh, rauhoituhan nyt. Vähitellen
hengitykseni tasaantuu ja saan kiinni todellisuudesta.
”Haluatko
puhua siitä,” Laura kysyy.
”En,
näin vain pahaa unta.”
”Ok,
jaksaisitko tulla alakertaan meidän kanssamme?”
”Joo,
tulen perässä ihan hetken kuluttua.”
Laura
lähtee huoneesta ja sulkee oven perässään. Istun sängyllä ja painan pääni
käsiini. Ikävä on tuskallista, varsinkin, kun en tiedä onko se lopullista. Äiti
on sairaalassa hengityskoneessa, lääkärit eivät osaa arvioida herääkö hän enää
koskaan. Tiedän, että onnettomuus ei ollut minun vikani, mutta tunnen silti
siitä syyllisyyttä.
Menen
kylpyhuoneeseen, huuhdon kasvoni kylmällä vedellä, nostan katseeni peiliin ja
katson omaa peilikuvaani. ”Kyllä sinä pärjäät” sanon itselleni ja harjaan
pitkät tummat hiukseni ja sidon ne poninhännälle.
Viikonloppu
menee nopeasti Airistojen kanssa touhutessa, pian on jo maanantai ja
ensimmäinen koulupäivä. Odotan sitä sekä innostuneena että kauhuissani. Miten
ihmeessä tulen pärjäämään koulussa, josta en tunne ketään? Onneksi osaan puhua
suomea, kiitos isälleni siitä! Tällä kertaa minä olen se outo, uusi tyttö. Näytänkin
aivan erilaiselta kuin nämä vaaleat suomalaiset, minulla on tummat puoleen
selkään asti pitkät hiukset ja ruskeat silmät, olen pitkä, melkein 175 senttiä.
Tulen taatusti erottumaan joukosta.
Makailemme
sunnuntai-iltana Ninan kanssa minun sängylläni, hän kertoo minulle koulusta. Siellä
on vain 400 oppilasta, kotoa sinne on matkaa viitisen kilometriä.
”Voimme
kulkea minun autollani, sain äskettäin ajokortin ja Joonas osti minulle
syntymäpäivälahjaksi oman auton. Se on ihana, riittävän iso, että sillä pääsee
myös hangessa eteenpäin ja silti riittävän pieni, että se ei näytä pröystäilevältä.
Sinäkin voisit muuten ajaa suomalaisen ajokortin, meidän olisi helpompi kulkea
sitten?” Nina ehdottaa minulle.
”Minulla
on kyllä australialainen ajokortti, se ei varmaan käy täällä? Pitää kysyä
voinko tehdä vain ajotestin, eikös sen voi tehdä myös koululla?” kysyn häneltä.
Nina
nauraa, ”ei voi. Sinun pitää mennä autokouluun sitä varten, Joonas järjestää
sen. Minä ainakin menen nyt nukkumaan, nähdään aamulla.”
Etsin
valmiiksi huomiset vaatteet, jotain tavallista, että en erotu liikaa joukosta. Valitsen
mustan poolopuseron, farkut ja villatakin. Pakkaan reppuuni koulutarvikkeita,
joita Laura oli ystävällisesti minulle hankkinut, käyn pesulla ja menen
sänkyyn. Juuri ennen nukahtamista soitan isälle. Kerron hänelle kuulumiset ja
sen kuinka erilaista täällä on. Lunta, pakkasta, pimeää. Myös ulkoilua, hyvää
ruokaa, takkatulta ja mukava perhe. Kaivaudun peiton alle ja huokaisen syvään,
ihanaa käydä nukkumaan. Juuri kun olen vaipumassa uneen nousevat mieleeni
lentokentällä näkemäni poika ja hänen jäänsiniset vihaiset silmät. Minua
puistattaa ja viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista on, että toivottavasti en
näe häntä huomenna koulussa.
